Irtipäästäminen minuudesta

jooga meditaatio Mar 21, 2022
 

Johanna Remes-Koponen

 

IRTIPÄÄSTÄMINEN MINUUDESTA

Itselläni on usein näin loppuvuodesta tarve kääntyä sisäänpäin. On ikään kuin tilinpäätöksen aika. Onko tässä vuodessa ollut sellaisia asioita, joista olen valmis päästämään irti ja onko jotain, mitä en halua ottaa mukaani tulevalle vuodelle?

 

Tänään puhun irtipäästämisestä. 

Minulta on joogaopettajana usein kysytty, mikä asana on minusta tärkein. Ajattelin, että en voi mainita vain yhtä asanaa, koska monet asanat ovat niin hyviä. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että tärkeimpänä asanana pidän Shavasanaa, kun ajattelen asiaa koko elämän kannalta.  Se on kuolleen (miehen) asento, jossa harjoituksessa kuvitellaan, miltä tuntuu olla kuollut. 

 

Joogan tarkoitus on mielen toimintojen pysäyttäminen. Tämä liittyy minusta irtipäästämiseen.

Lempiaiheitani on mieli ja sen toiminnot. Meidän mieli luo minuuden tunteen. Minuuden tunne (=tunne minuudesta) on konkreettinen fyysinen tunne, joka perustuu kehossa oleviin muistoihin, niihin, jotka ovat tallentuneet chakrajärjestelmäämme, energiaamme, kehoomme jännityksiin.

Minuus ei ole aivoissa. Se ei ole mielessä, koska mieli ei voi tuntea mitään. Minuus, eli se, miten koemme minuuden, on tunne. Se, miltä kehosi tuntuu tällä hetkellä, on se, mitä mieli tulkitsee. Millainen tyyppi sinä olet. Kehon jännityksiin, chakrajärjestelmään, energiaamme, on tallentunut tämä minuutemme, joka koostuu erilaisista tarinoista, muistoista menneisyydestä, uskomuksista ja kuvitelmista. Mieli tulkitsee näitä tarinoita koko ajan, jotta me tuntisimme minuutemme, jotta  olisimme olemassa. Osa näistä muistoista on tarpeettomia, osa ei ole edes todellisia muistoja, vaan keksittyjä. Näillä muistoilla me luomme - joka ikinen hetki - meidän oman tarinamme.

Kun päästämme irti mielen tarinoista, eivät myöskään menneisyyden tapahtumat enää määrittele meitä. Ne ovat ikään kuin jonkun toisen ihmisen tarinaa, tai jotain, jonka on lukenut kirjasta. Ne eivät ole enää minuus. Siksi ei myöskään ole enää ongelmaa kertoa niistä. Ne eivät enää satuta meitä. 

Olen miettinyt, miksi teen tätä työtä, miksi valmennan, miksi ohjaan näitä kursseja. Ajattelen niin, että jos en itse olisi oppinut kehotietoisuuden tekniikoita, olisin aina vaan uudestaan ja uudestaan elänyt traumaattista historiaani. Olisin pelännyt kaikkia asioita, olisin oikeasti kuvitellut, että minä olen se minun tarinani. Se olisi ollut raskasta.

Miltä tuntuisi, jos pystyisit heittämään kaiken menneisyyden taakan pois kokonaan?

Shavasanan avulla se on mahdollista. Todellakin, se on mahdollista. (Ja siksi minä teen tätä työtä.) Shavasanaa pidetään joogan loppurentoutuksena. Mitä se ei todellakaan ole, vaan se on oikea asana. Se on todella paljon vaikuttavampi, kuin se, että makaa rentona joogaharjoituksen jälkeen. 

Ensimmäinen kokemukseni Shavasanasta oli tällainen: Kuvittelin, että olen kuollut, makaan arkussa, hiekka ropisee arkun päälle, pikku hiljaa kehoni alkaa hajota, madot järsivät luitani.. Alussa se oli tosi pelottavaa, mutta ajattelin, että annan harjoitukselle mahdollisuuden.  Sen jälkeen tuli helpotuksen tunne, ja ajatus, että sitten kun kuolen, kaikki huolet ja murheet loppuvat siihen! Olen ollut superstressaaja ja ajatus siitä, että kaikki stressaaminen loppuu kun kuolen, oli todella helpottavaa. 

Tein tätä harjoitusta aina joogaharjoituksen lopussa, mutta vuonna 2013, jolloin minulla oli vaikea aika, aloin tehdä Shavasanaa erillisenä joogaharjoituksena. Siitä käynnistyi muutos, mitä en olisi osannut odottaa. 

Kun aloin tehdä kuolleen asennon harjoituksia, jouduin oikeasti kohtaamaan kuoleman pelon. 

Kävin makaamaan selälleni ja pysyin alkuun vain kehotuntemuksissa. Kun tein päivittäin näitä kehotuntemusharjoituksia ensimmäinen oivallukseni oli, että kehoni tulee jonain päivänä maatumaan. Saatan kuolla milloin tahansa ja silloin tämä keho jää, se maatuu.  Se oli kehoon liittyvä irtipäästäminen. Koin, että minä en ole tämä keho, vaikka mielen kautta kehoni määritteleekin tällä hetkellä, kuka minä olen. Mutta jonain päivänä joudun päästämään siitä irti. En ole kehoni.  

Toinen oivallus liittyi tulevaisuuden pelkoon. Siihen liittyvät huolet, murheet ja odotukset, jotka ovat aika lailla turhia, koska elämä voi päättyä milloin tahansa, ja joudumme päästämään niistä irti. Miksi emme tekisi sitä jo nyt?

Menneisyys loppuu myös silloin kun kuolemme. Kuoleman hetkellä menneisyys häviää. Sellaista menneisyyttä, kuin miten me sen muistamme, ei ole kenellekään muulle olemassa. Kukaan ei muista maailmaa samalla tavalla kuin me itse. Miksi kantaisimme sitä mukanamme yhtään sen enempää? 

Entäs tunteet? Kuoleman edessä (useimpia) pelottaa ihan hirveästi, mutta emme voi tehdä sille pelolle mitään. Ei voi juosta karkuun, ei voi peittää sitä, voi vain luopua kontrollista ja antaa sen olla. Antautua. Kun sen tajuaa, voi pystyä antamaan minkä tahansa tunteen tuntua tässä hetkessä, niitä ei tarvitse yrittää kontrolloida. Samalla tavalla voimme luopua muustakin kontrollista. Kuvitelmat minusta, maailmasta, kaikesta muustakin, ovat vain kokoelma muistoja, uskomuksia ja kuvitelmia, joita mieli ja keho ovat pyöritelleet tietynlaiseksi näkemykseksi maailmasta. Kukaan muu ei koe maailmaa ja olemista samalla tavalla kuin minä.

Omaisuus; emme saa sitä mukaamme, kun kuolemme. Voimme päästää siitä irti vaikka heti, koska kuitenkin joudumme tekemään sen. 

Sama juttu perheen kanssa, kaikki meille rakkaat ja läheiset ihmiset; vaikka se tuntuu surulliselta, että joudumme päästämään irti lapsista, puolisosta, on se myöskin erittäin vapauttavaa. Koska joudumme luopumaan heistä kumminkin. 

Lopuksi tulee minuus.

Tätä harjoitusta tein. Siihen meni useampi vuosi. Makasin Shavasanassa ja ymmärsin pala palalta, että mieleni luoma minuus on vain kuvitelma maailmasta ja itsestä.  Joka harjoituksessa kävin läpi pienen palasen kuolemanpelkoa. Se, mitä tämä harjoitus minulle teki, oli, että aloin oikeasti elämään läsnä olevassa hetkessä. 

Niin kauan kuin emme kohtaa kuoleman pelkoa, helposti ajattelemme että meillä on vielä aikaa, vielä minä kerkeän toteuttaa ne unelmat, vaikka sitten kun olen eläkkeellä.  Kerron läheisilleni vaikka huomenna, että rakastan heitä.  

Kun Shavasanaa tekee säännöllisesti, lakkaa elämästä tulevaisuudessa, lakkaa elämästä menneisyydessä, ja alkaa oikeasti tekemään tässä hetkessä niitä asioita, mitä haluaa. Se tekee myös sen, että tajuaa, että vaikka minut olisi määritelty vaikka miten, vaikka minulle olisi tapahtunut vaikka mitä, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, ne eivät enää määrittele minua. Minulta häviää tämä kaikki, joten miksi en luopuisi siitä jo nyt. Shavasnanan avulla on mahdollista oppia valitsemaan tässä hetkessä olemisen tila.

 

Kun jatkoin harjoittelua, eräänä päivänä joogasin meren rannalla, ja aloin tekemään lopuksi Shavasanaa. Se, mitä tapahtuu pikku hiljaa, on tämä: Mieli tavallaan lukee kehoa, tämä keho olen minä. Kun riittävän pitkään jatkaa harjoittelua, mieli tavallaan kyllästyy siihen kehoon ja jättää sen, lakkaa kertomasta kehotarinaa. Sillä hetkellä, kun makasin rannalla asanassa, kehoni muuttui samaksi energiaksi, jota on kaikkialla ympärillämme. En ollutkaan enää tämä keho, olin ikään kuin pixeliä, kehonikin oli tätä samaa energiaa, mitä ilma ja kaikki oleva on. Vain meidän mielemme luo meidän fyysisen erillisyyden. Se oli alussa pelottavaa, koska siinä hävisi hengitys, samoin tuntemus kehosta. Se, mitä koin, oli vain, että kehoni on sitä samaa energiaa, mitä kaikki on. Sitten ajattelin, että olen tehnyt tätä niin kauan, on sama antautua. Tiesin sen jo entuudestaan, että olen tämä kaikkeus, olen tämä energia, ja että olen se, joka kokee tämän kaiken. Sitten tuli vielä ajatus, että minun pitää päästää irti vielä tietoisuudesta, tästä ”kokijasta”.  Ajattelin, että ihan sama. Olen päästänyt irti jo niin paljosta, antaa mennä vielä tämäkin. Sillä hetkellä minä olin kaikkialla ilman mitään minä-kokemusta. Se oli jotain niin kaunista, niin huikeaa, etten osaa edes kuvailla sitä millään sanoilla. Siinä tilassa oli niin mieletön rakkaus. Tiedän, että se on se meidän tosi olemus. Se on vain piilossa mielen tarinan takana. Se, olkoon se sitten Jumalan armo tai rakkaus, millä nimellä itse kukin haluaa sitä kutsua, sallii kaiken, läpäisee kaiken. Kaikki on sen saman valon, rakkauden ilmentymää. Tämä muutti vielä lopullisesti jotakin niin, että olen todellakin valmis päästämään irti siitä kuvitellusta minuudesta. 

 

Kun uskallamme luopua minuudesta, saamme kokemuksia äärettömästä rakkaudesta. Kaikki on sen saman huikean rakkauden ilmentymää, vain mieli estää meitä näkemästä sitä.  Kun harjoittelemme riittävästi, sen (tilan) pystyy valitsemaan. 

Mutta kyllä minäkin nukahdan välillä, putoan ja tulee hetkiä, jolloin jännitän, suutun, pelkään tulevaisuutta, mutta se kokemus, tunne on edelleen minussa. Tiedän, että se on se totuus. Se on se, mistä olemme tulleet ja mihin me palaamme. Tällä kokemuksella on ollut niin mielettömät vaikutukset minuun, että en enää epäile itseäni, en mitään! Kun minulla on se tunne, voin tehdä mitä tahansa. Voin olla mitä tahansa. Voin oikeasti valita läsnä olevan hetken, uudelleen ja uudelleen. Ei kannata elää tulevaisuudessa, tai menneisyydessä, tämä hetki on ainoa, joka meillä on. 

Minua ei ole koskaan ollut juuri sellaisena kuin olen nyt, eikä tule enää koskaan olemaan. 

Minuus on vain muistoihin perustuva tarina. Olemme koko ajan muuttuvia. Uskomukset, joita meillä on itsestämme, eivät pidä paikkansa. Jos ajattelemme, että emme osaa tehdä jotain, se on vain mielen luoma harha, joka voi perustua johonkin tarinaan, tai lapsena koettuun tapahtumaan. Harmittavan usein nämä uskomukset kuitenkin valintojamme, ja kannamme niitä mukanamme koko elämämme ajan. Vasta kuoleman hetkellä tajuamme, että olisimme voineet tehdä mitä tahansa. Sen takia kannattaa aloittaa jo nyt! 

Tähän rakkauden, valon ja täydellisen olemisen tilaan ei kuitenkaan pääse mielen avulla, vaan se täytyy kokea. Ja sitä varten pitää harjoitella. Vaikeus on vain siinä, että emme voi tehdä harjoitusta vain siksi, että pääsisimme siihen tilaan, koska siihen ei pääse tekemällä, vaan antautumalla. Uudestaan ja uudestaan. Sen takia kannattaa edes pienen hetken - joka päivä - tehdä harjoituksia ja pysähtyä. Olla läsnä ja antautua, ja ehkä myös luopua toivosta, tai pyrkimyksestä, koska liiallinen pyrkiminenkin hidastaa matkaa. 

 

The light at the end of the tunnel is not an illusion, the tunnel is.

 

Rakkaudella

Johanna

 

 

 

 

 

Close

50% Complete

Kaksi askelta vielä

Liittymällä Tietoisuusakatemia uutiskirjeen tilaajaksi saat sähköpostiisi viestin uusista postauksista sekä vinkkejä ja tarjouksia. 

Lämpimästi tervetuloa!